Jyväskylän yliopiston viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö

Kevään pisaroita

Opinkiven ikkunoista pääsee valoa läpi. Swedish Film and Televisio Culture, merkitsen muistiin paperinkulmaan. Kevät on pian täällä. Jälkiin luottaen saapuvat kesä, syksy, talvi – ja jälleen uusi kevät sitten, kun on hyvä. Ja silloin on saapunut se aika, jolloin minäkin saatan kerryttää kokemuksiani vaihto-oppilaana: puhua kenties arkisesti toisella kotimaisella kielellä ja oppia jotain kiinnostavaa ruotsalaisesta elokuva- ja televisokulttuurista. Uuden alun mahdollisuus kutittelee vatsanpohjaa.

Niitä alkuja on toisaalta viime kuukausiin mahtunut useampi. Vain puolisen vuotta sitten tein kirjaston edustalla tuttavuutta muiden fuksien kanssa ja kalenteri kädessä esittelin itseni: rakastan aikatauluja, järjestystä ja kaikenlaista pientä pipertelyä. Muutamia kuukausia ennen sitä istuin L-rakennuksen salissa 209, puristin valintakoemuistiinpanoja rintaani vasten ja ajattelin, että olisipa elämässä järjestys. Johonkin tuohon väliin mahtuu se mahdottoman onnellinen sunnuntai, jona otin vastaan puheviestinnän opiskelupaikan.

 

Olin viisivuotias, kun ensimmäisen kerran haaveilin tietystä ammatista. Silloin en vielä tiennyt työnteosta, arjesta tai edes elämästä nimeksikään, mutta uneksimisessa olin hyvä. Haaveet ovat vuosien kannoilla kieppuneet sinne tänne, mutta niistä viimeisin tuntuu erityiseltä. Minusta tulee viestinnän ammattilainen ja vuorovaikutuksen asiantuntija – se paitsi kuulostaa huikealta, myös on sitä.

 

Voisi ajatella, ettei vuodenpuolikkaaseen mullistavuuksia mahdu. En ole kokenut fuksivuoden tyypillisimpiä muutoksia – muuttoa pois lapsuudenkodista ja sisintä riipivää matkaa vieraaseen kaupunkiin – vaan ne tapahtuivat jo hyvän aikaa ennen yliopisto-opintoja. Muutoksitta en ole silti jäänyt. Opinnot ovat vaatineet totuttelua, aikaa ja järjestelyjä. Olen ajautunut viha-rakkaussuhteeseen aikataulujen kanssa ja värikoodannut kalenterini pysyäkseni likimain ajan tasalla. Suorittajaluonteeni on kuudessa kuukaudessa ehtinyt kirkastua täyteen loistoonsa, ja joskus sen loisteen alla on vaara varjostua.

 

Vaikka opinnot vaativat läsnäoloa, tarkkuutta ja kriittisyyttä, on huolellinen ote yhtä lailla opetuksessa: tarkkuutta vaaditaan, jotta oppiminen tapahtuisi sisäistäen – ja motivoituneina voisimme edetä opiskelijoista ammattilaisiksi. Olen kohdannut lukuisia opiskelijoita, joiden motivaatio yltää sydämestä silmän tuikkeeseen asti. Sellainen hämmästyttää, ilahduttaa ja vavahduttaa: miten onnekas olenkaan saadessani elää arkea siitä ammentaen.

 

Minusta on tullut myös aavistuksen ärsyttävä. Osin huomaamatta ja toisinaan tiedostaen vertailen vuorovaikutussuhteita, tarkkailen vuorovaikutusosaamista tai pohdiskelen johtajuutta. Se kaikki tuntuu nyt niin olennaiselta, jonkinlaiselta ytimeltä. Samasta syystä ei haittaa vastata kerta toisensa jälkeen samoihin kysymyksiin: mitä opiskelen – ja mikä ihme minusta tulee isona.

Kun seuraavan kerran kuulen kysyttävän jälkimmäistä, ehkä tartun siihen: ihme nimenomaan. Vuorovaikutusasiantuntijaihme.

 

-Aino

 

 

Kirjoittaja Aino Ikävalko on ensimmäisen vuoden puheviestijä ja aktiivinen
bloggaaja. Aikataulujen lisäksi hän pitää Jukka Pojasta,
ja hallitsee epävirallista Suomen ennätystä kierrettyjen JP:n
livekeikkojen määrässä.