Vielä hetki sitten olin humanististen tieteiden ylioppilas. Nyt olen humanististen tieteiden kandidaatti. Se on oikeastaan ainoa merkittävä muutos, joka elämässäni on tapahtunut. Asun edelleen samassa kaupungissa ja opiskelen samaa tieteenalaa. Käyn salilla ja huuruisissa saunailloissa oman ehtimisen ja mielenkiinnon mukaan. Moni asia on niin kuin ennenkin, mutta silti jokin on perustavanlaatuisesti eri tavalla.
Suurin muutos on luultavasti tapahtunut omassa identiteetissäni ja siinä, miten näen itseni suhteessa muihin ihmisiin ja ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Voisin sanoa, että muutoksella on kahdet kasvot. Olen itsevarmempi toimiessani viestinnän asiantuntijana, koska onhan minulla jo olemassa viestinnän korkeakoulututkinto. Kandidaatintutkinto on aito korkeakoulututkinto, jonka valmistumista on muistettava myös juhlistaa ja arvostaa!
Muutoksen toiset kasvot katsovat itseäni peilistä kriittisellä ja arvioivalla katseella. Vaikka olenkin itsevarmempi ja osaan enemmän, ovat myös sekä omat että muiden itseeni kohdistuvat odotukset kasvaneet. Alavireen hetkinä voi myös arveluttaa, että onko osaamiseni pysynyt kasvaneiden odotusten perässä. Riitänkö kaikkiin niihin haasteisiin, joita etenevät opinnot ja työelämään siirtyminen tuovat tullessaan?
Epävarmuus omasta osaamisesta ja ammatillisesta identiteetistä on ollut osa sekä omaani että monen muun polkua alallamme. Se on selvää, että viestinnän ja vuorovaikutuksen osaamiselle on työelämässä kysyntää, mutta oman itsen ja oman osaamisen markkinointi on myös kuluttavaa. Siitä ei pääse mihinkään.
Välillä mietin, että olisi hienoa opiskella jotain alaa, joka valmistaa tarkkarajaiseen toimenkuvaan. Toisaalta tuollainen ajatus saattaa johtua puhtaasti siitä, että olemme taipuvaisia haaveilemaan aidan takana olevista vehreämmistä niityistä kuitenkaan näkemättä sen puolen rikkaruohoja ja suonsilmäkkeitä. Lisäksi, jos elämässään pyrkii pakenemaan valintojen ja epävarmuuden tuskaa johonkin annettuun muottiin, voimmeko päästä kovin pitkälle silläkään tavalla? Keski-ikäistyneenä, keskiluokkaistuneena ja keskivartaloltani lihoneena saattaisin katua sitä, että menin nuorena etsimään matalan aidan ja päädyin byrokraatiksi johonkin eltaantuneeseen toimistoon.
Lääkkeeni näiden ajatusten kanssa painiville on, että keskittyisimme tänään tekemään tämän päivän töitä ja huomenna huomisen. Haaveilulle ja suunnittelulle on myös oma paikkansa, mutta paras lopputulos tulee, kun muistamme huolehtia omasta jaksamisestamme ja menemme pienin askelin kohti päämääriämme. En huutele tätä neuvoa ylhäältä, vaan yritän opettaa sen myös itselleni kirjoittamalla sen tähän.
Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
—————————
Tekstin on kirjoittanut neljännen vuoden viestinnän opiskelija Elias Kärki, joka ehti miettimään elämän tarkoitusta koronan aikana.
