Jyväskylän yliopiston viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö

Toinen jalka työelämässä: Mitä opintojen ohessa työskentely otti ja antoi?

Seitsemän työpaikkaa. 339 opintopistettä. Neljä ja puoli vuotta. Kaksi korkeakoulututkintoa.

Matkaa fuksista filosofian maisteriksi voi mitata monella tavalla. Siinä missä opiskelija-arkea määrittävät luennot, tentit, ryhmätyöt ja opiskelijariennot, monella arkeen kuuluu myös opintojen ohessa työskentely. Minä kuulun siihen joukkoon, joka työskenteli opintojen ohessa koko matkan. Ja uskon vahvasti, että tämä oli minulle paras mahdollinen valinta.

Heti alkuun on sanottava, että suurin syy siihen, miksi olen päätynyt tähän ratkaisuun, löytyy vahvasti luonteenlaadustani. Vaikka nykyisin puhutaan paljon multitaskingin ongelmista, minulle se on aidosti sopinut. Olen aina ollut suorittajatyyppiä ja viihtynyt tilanteessa, jossa minulla on paljon tekemistä. Ja kun kerran totuin täyteen kalenteriin, tekemättömyys alkoi helposti ahdistaa. Niinpä huomasin hakeutuvani aina uudelleen etsimään itselleni lisää tekemistä, tarkoitti se sitten kursseja, töitä tai vapaaehtoisprojekteja.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että yksi työsuhteistani kesti koko opintojen ajan. Työ oli monipuolista ja jousti muuttuvien elämäntilanteideni mukaan. Minulla oli jokaiselle kesälle varma, täysiaikainen työ, ja lukukausien aikana tein tuntitöitä omien mahdollisuuksieni mukaan. Tämä työ jousti niin vaihdon, harkan kuin muiden töiden tieltä, mutta oli aina olemassa. Kaiken lisäksi työ oli usein ajasta ja paikasta riippumatonta. On sanomattakin selvää, että tällainen työpaikka oli opintojen oheen aivan lottovoitto. Kyseessä on paikka, johon olen mennyt ensimmäistä kertaa kesätöihin 17-vuotiaana. Lopulta vastasin yksin laajoista kokonaisuuksista ja toimin esihenkilöni sijaisena hänen loma-aikoinaan. Voinkin kliseisesti sanoa, että niillä kesätöillä on oikeasti ovia avaava vaikutus. Tässä työpaikassa kerrytin vuosien aikana valtavasti kokemusta, sain arvokasta koulutusta ja verkostoiduin – ja tienasin samalla rahat, joilla reissattiin vaihtokeväänä ympäri Eurooppaa.

Vuosikurssiedustus fuksiaisissa 2019. Haalarit kotona, sillä kiirehdin mukaan suoraan töistä. Kuva: Ari Pakarinen

Vaikka pääsääntöisesti olen ollut pelkästään tyytyväinen opintojen ohessa työskentelyyn, olen nähnyt myös sen kääntöpuolet. Tuon yhden jatkuvan työn ja opintojen ohessa tein projekteja ja keikkatöitä. Syksyllä 2018 kirjoitin kandia, minkä lisäksi 40 opintopisteen edestä muita opintoja, kävin vakkarityöni puitteissa kouluttautumassa ulkomailla ja johdin kansainvälistä tiimiä isossa seminaariprojektissa. Saatoin aloittaa työpäiväni aamukuudelta ja lopettaa iltayhdeltätoista. Joku saattaa muistaa Parkun vuosijuhlilta taannoin Vilman ja Riikan hienon Despacito-parodian, jossa viitattiin kandisemmassa pyörtymiseen. Yep, that was me. Kun tarpeeksi kauan laiminlyö syömisen ja nukkumisen, seinä tulee väistämättä vastaan. Opin kantapään kautta, että minullakin on rajani. Sen jälkeen olen yrittänyt hiljentää vauhtia. Sanon suoraan yrittänyt, sillä minun tapauksessani se on oikeasti suuri haaste. Samalla kuitenkin ajattelen, että minunkaltaiselleni tyypille loppuun palaminen olisi tullut eteen ennemmin tai myöhemmin. Ehkä siis parempi, että ennemmin.

Herkkuappro, paras appro – terveisin työssäkäyvä opiskelija

Nyt yksi elämänvaihe on takana ja maisterinpaperit kourassa. Mitä jäi käteen opiskelijalle, joka suoritti opinnot tiiviissä tahdissa ja täydellä kalenterilla? Paljon tietoa, työkokemusta, verkostoja, taloudellista vakautta. Todella paljon vähemmän bileitä ja tapahtumia, jopa yhdet vuosijuhlat jäivät väliin työmatkan takia. On turha väittää, etteikö valintoja olisi tehtävä. En silti koe menettäneeni juurikaan opiskelijarientojen karsimisella, olenhan ehtinyt viettää vappuja, vuosijuhlia ja Ydinviestejä siitä huolimatta. Mutta olen myös ollut se, joka vetää sitsit vesilinjalla, koska aamulla on mentävä kahdeksaksi töihin. Olin ja olen edelleen suuri Parkun alkoholittomien, alkuiltoihin ajoittuvien tapahtumien fani: niihin minäkin ehdin usein osallistua, tutustua parkulaisiin ja olla osa kettuperhettä. Vaikka usein täytyikin lähteä illaksi töihin tai aikaisin nukkumaan.

Väitän, että opintojen ja töiden yhdistäminen on syy siihen, miksi en koskaan kyllästynyt opiskeluun. Yhtäältä tällainen hybridimalli mahdollisti huomion ja mielenkiinnon jakamisen, toisaalta poisti välillä inhorealistisestikin kiiltokuvaa työelämän yltä. Se kirkasti tulevaisuudensuunnitelmiani jo opintojen aikana, ja mahdollisti suunnitelmiin sopivien sivuainevalintojen tekemisen. Lisäksi toistuvat vuorovaikutus- ja esiintymistilanteet sekä johtajan ja kouluttajan roolit työelämässä lisäsivät motivaatiota viestinnän opintoihin, joiden ansiosta ylipäätään selvisin edellä mainituista tilanteista. 

Työelämästä puhutaan opintojen aikana toisinaan melko arvottavasti. Ainakin itse olen kuullut opintojen aikana siitä, kuinka pitäisi tehdä projektitöitä, vaikka sitten palkatta, hankkia verkostoja ja kokemusta, sillä kukaan ei enää pärjää pelkällä tutkinnolla valmistuessaan. Yhtä lailla olen kuullut siitä, että opintoihin keskittyminen on tärkeää, yliopistoon on tultu opiskelua varten, ja työskentely ainoastaan viivyttää valmistumista ja heikentää oppimisen laatua. Näiden mielipiteiden välissä valintojen tekeminen on vaikeaa ja hämmentävää.

Minun kokemukseni mukaan kyse on enemmän ihmisestä, elämäntilanteesta, prioriteeteista ja ajanhallintataidoista kuin työpaikasta, työajasta, opintopisteiden määrästä tai arvosanoista. Siksi tästä aiheesta olisikin hyvä saada aikaan keskustelua ja kuulla erilaisten ihmisten kokemuksia ja tarinoita – vaihtoehtoja. Siksi olen iloinen, että minua pyydettiin kirjoittamaan tästä aiheesta. Siksi toivon pääseväni lukemaan myös muiden kokemuksia ja mielipiteitä.

Työllistymistä opintojen aikana saa kritisoida. Monta rautaa tulessa -meininki ei ole itseisarvo, eikä se sovi kaikille. Minulle opinnot ovat aina olleet prioriteetti, ja jos niistä suoriutuminen haluamallani tasolla olisi ollut uhattuna, olisin luopunut ensin töistä ja projekteista. Ymmärrän siis hyvin niitä, jotka haluavat keskittyä opintojensa ajan juuri opintoihin. Se on oikein ja ihailtavaa. Kuitenkin on ihan yhtä oikein haluta tehdä töitä, hankkia kokemusta, multitaskata, vaurastua, verkostoitua, you name it. Minun tarinani tarkoituksena ei ole ihannoida kiirettä ja suorittamista, vaan kertoa, että sekin on mahdollisuus ja siitäkin voi nauttia. Silloin voi löytää itsensä tilanteesta, jossa takana ovat maisterinpaperit, nykyhetkessä työpaikka, ja tulevaisuudessa päivä päivältä todellisemmaksi tuleva haave väitöskirjasta. Sillä jos jotain nämä vuodet ovat opettaneet niin sen, että antamalla kaikkensa voi saavuttaa mitä tahansa.

——

Kirjoittaja on Rasa Jämsen, uunituore viestinnän alumni, jonka työskentelee tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa ja tekee keikkatöitä nuorisotyön maailmassa.