Terveppä terve!
Olen Markus, Jyväskylässä puheviestintää pääaineena opiskeleva ensimmäisen vuosikurssin opiskelija ja kerron teille tarinani, miten päädyin tänne. Korkeakouluopinnoissani olen melko untuvikko, joten jotain diipimpää analyysia meidän tieteenalasta saa kirjoittaa joku harjaantuneempi. Osaan kuitenkin kertoa oman tarinani tänne päätymisestä ja mahdollisesti jotain siitä, kuinka voi edesauttaa tänne päätymistään.
Teksti on siis erityisen hyvää luettavaa puheviestinnän opinnoista kiinnostuneille, teille jotka aiotte tai harkitsette Jyväskylään puheviestinnälle hakemista!
Tarinani alkaa lukiosta. Ensimmäisenä ja toisena vuotena lukiokirjat eivät nauttineet kovin suuresti huomiotani. Abivuoden pyörähdettyä käyntiin mietin, että YO-kokeista tulee todennäköisesti arvosanoja x ja y. En ollut näihin odotettuihin arvosanoihin tyytyväinen, joten oli aika tehdä pieni reality check. Jos en nyt äkkiä tee jotakin hullua, jään pieneen kotikylääni Kainuun korpeen poimimaan syksyksi sieniä opintopisteiden sijaan. Ja jos jotenkin venkuilen pois, menen sinne, minne satun pääsemään.
Tässä kohtaa vetoan tekstiä mahdollisesti lukeviin lukiolaisiin. Vielä viimeisenäkin vuotena tehdyllä muutoksella ja kovalla työllä ne odotetut arvosanat x ja y voi hyvinkin olla x+1 ja y+2. Näin kävi kohdallani, kun päätin, että laiskottelu loppuu ja työnnetään suota niiden suuhun, jotka epäilivät onnistumistani. Luettua tuli tietysti todella paljon.
Lakkiaisten huumasta hypätään tietysti pääsykokeeseen.
Lakkiaisten huumasta hypätään tietysti pääsykokeeseen. Paitsi, että palataan vielä takaisin lukioaikoihin, sillä täytyy kertoa jotain hyvin olennaista tässä tarinassa. Yhteishakua tehdessäni rakastin ajatusta puheviestinnän opiskelusta, mutta takaraivossa painoi lukion aikana huonojen esiintymiskokemusten myötä rakentunut vaikea esiintymispelko. Pidin kuitenkin aina, ja pidän edelleen, kaikenlaisista vuorovaikutustilanteista, mukaan lukien jonkinasteinen esilläolo. Itseään ruokkiva ilmiö kuitenkin huipentui päädyttyäni aivan liian haastavaan tilanteeseen puhumaan Strasbourgissa europarlamentissa puhujan pönttöön. Voitte googlettaa, ne salit on aika isoja ja olo keskellä sellaista aika pieni.
Sitten olinkin pääsykoetilanteessa. Jännittää julmetusti, pääsykokeessa pidettävä puhe menee heikosti ja on lähinnä ulkoa opeteltu jono sanoja, jotka todistavat tehneeni ”kotiläksyt”. Teksti oli kyllä hyvä ja huolella tehty, puhe ei. Heti perään olleen haastattelun alussa ajattelin, että olenpas nyt sitten mitään häpeilemättä oma itseni. Kerroin laiskotelleeni lukion alussa ja ottaneeni nyt itseäni niskasta kiinni. Kerroin esiintymisjännityksestäni ja toivovani voittaa sen tuomat haasteet (joihin muuten puheviestinnän opinnoissa pureudutaan melko äkkiä). Muistelenpa jopa sanoneeni, että on vaikeuksia keskittyä ja tykkään juhlia.
Viimeiseksi huikkasin ovelta ”jospa myö katellaa sitte syssymmällä”
Tietysti näiden lisäksi osoitin innostuneisuuteni ja motivaationi. Viimeiseksi huikkasin ovelta ”jospa myö katellaa sitte syssymmällä”. Mietin hetken, mitä tuli sanottua, että olisiko pitänyt olla formaalimpi – mutta sisälle päästiin. Keskeisenä asiana opin siis, ettei puheviestinnälle haeta valmista puhujaa. Eikä puheviestinnälle haeta esimerkiksi puheliasta ihmistä (vaikka sellainen tuppaan olemaan).
Meidän lehtori Tarja Valkonen on sanonut, että monesti pääsykokelaat kysyvät minkä tyyppistä ihmistä täällä haetaan. Vastaus on, ettei minkäänlaista. Ei kuulemma ole puheviestintä ”tyyppiä”. On meillä täällä kuitenkin ainakin yksi yhteinen piirre, sen lisäksi että kaikki ovat tietysti hirmu kivoja, kiinnostus ja into tieteenalaamme kohtaan.
Kuumottavat pääsykoesalin ovet hymyilyttävät
puolentoista vuoden jälkeen.
– Markus Puoskari
