Ainejärjestö Parku perustettiin 40 vuotta sitten
Minua pyydettiin muistelemaan tässä blogikirjoituksessa ainejärjestön perustamista ja alkuvaiheita. Olin nimittäin paikalla, kun Parkua synnytettiin.
Opiskelijoiden ainejärjestöt ovat merkittäviä toimijoita yliopistoyhteisössä. Ainejärjestöt kokoavat saman tutkinto-ohjelman opiskelijat yhteen ja tukevat vuorovaikutusverkostojen rakentumista. Ne huolehtivat omalta osaltaan opiskelijoiden hyvinvoinnista ja harrastustoiminnasta. Ainejärjestöt ovat edunvalvojia ja kanavoivat opiskelijoiden vaikuttamismahdollisuuksia. Ne vaalivat akateemisia perinteitä. Ainejärjestössä toimiminen kehittää parhaimmillaan myös monia työelämätaitoja ja esimerkiksi viestinnän ammattiosaamista.
Ainejärjestöt, jotka ovat tietyn alan tai koulutusohjelman mukaisesti organisoituneita, opiskelijoiden omaan vapaaehtoiseen toimintaan perustuvia yhdistyksiä, alkoivat yleistyä yliopistoissa 1960-luvulta lähtien. Viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö Parku ei ole Jyväskylän yliopiston vanhempia, mutta se on itseasiassa vanhempi kuin viestinnän pääaineopiskelumahdollisuus. Ensimmäiset pääaineopiskelijat aloittivat opintonsa syksyllä 1982.
Neljäkymmentä vuotta sitten maailma oli toisenlainen, Suomi oli toisenlainen, ja yliopisto oli toisenlainen.Itse aloittelin tuolloin neljättä opiskeluvuottani Jyväskylän yliopistossa. Olin suomen kielen pääaineopiskelija, mutta tein ”ylimääräisinä” opintoina puheviestinnän aineopintoja, koska siihen oli juuri avautunut mahdollisuus. Opetussuunnitelma oli siis kovin toisenlainen kuin nykyään. Kalenterini mukaan viikot syksyllä 1980 täyttyivät kursseista, joilla käsiteltiin esimerkiksi kielenomaksumista, keskusteluntutkimusta, äänifysiologiaa, puheaktiteoriaa.
Suomen kielen ja viestinnän laitoksella, johon oppiaine tuolloin kuului, oli jo pitkään ollut tavoitteena laajentaa alan opetusta. Opetus- ja tutkimusresursseja ei kuitenkaan juuri ollut. Opiskelijat tahtoivat vaikuttaa siihen, että opetusresurssit voitaisiin taata. Kalenterimerkintöjeni mukaan kävimme lokakuun lopussa keskustelemassa oppiaineen tulevaisuudesta perus- ja aineopintojen tentaattorina toimineen fonetiikan professori Jaakko Lehtosen luona. Suunnittelimme Kortepohjassa solukämpässä strategiaa, miten edetä. Olin itse toiminut aiemmin suomen kielen ainejärjestö Sane ry:n puheenjohtajana, joten ainejärjestötoiminta oli tuttua.
Laadimme kirjelmiä tiedekunnalle, teimme julisteita, ja kun päätös ainejärjestön perustumisesta oli kypsynyt marraskuun alussa 1980, laadimme sääntöluonnoksia ja toimintasuunnitelmaa. Kutsu perustamiskokoukseen julkaistiin Jyväskylän ylioppilaslehdessä 4.11.1980. Kutsu, jonka olivat allekirjoittaneet Anne Alanne, Kaarina Lehto, Maritta Stoor, Heli Suortamo ja Tarja Valkonen, oli otsikoitu Miten meille käy. Kirjoitimme, että innokkaita puheviestinnän opiskelijoita on runsaasti, että meillä on maan uudenaikaisimmat opetustilat ja opetustekniset valmiudet A-rakennuksessa ja että laitoksella oli jo laadittu opetussuunnitelma perusopinnoista jopa syventäviin opintoihin saakka. Ongelmana oli se, että alalla ei ollut omaa professuuria, ei edes lehtoraattia, joten syventäviä opintoja ei voitu käynnistää. Oli myös epävarmaa olisiko kevään 1981 jälkeen edes perus- ja aineopintojenkaan tentaattoria.
Siitäpä syntyi melkoinen parku
Parkun perustamiskokous järjestettiin maanantaina 10.11.1980 A-rakennuksen opetusstudiossa. Kokoukseen osallistui 25 opiskelijaa. Määrää voi pitää suurena, eihän puheviestintää tai viestintää tuolloin kukaan vielä voinut opiskella pääaineenaan.
Olin perustamiskokouksen puheenjohtaja ja muistan hyvin, kuinka jouduimme äänestämään eri nimiehdotuksista. Sitä en enää muista, mitä ne muut ehdotukset olivat. En itse alun perin ollut innostunut Parku-nimestä. Niin syvästi sittemmin juurruin parkulaiseksi, että oma suosikkini ainejärjestön nimeksi on häipynyt muistista jo ajat sitten. Jotain latinankielistä se oli.
Pöytäkirjat luovutin aikoinaan seuraavalle puheenjohtajalle, ja jossain vaiheessa ne tietääkseni ovat valitettavasti kadonneet Parkun arkistoista. Tuolloin konekirjoitetuista ja spriivahaksille kopioiduista papereista ei jäänyt digitaalista jälkeä. Jyväskylän ylioppilaslehdessä ilmestyi 18.11.1980 kuitenkin uutinen, joka oli otsikoitu ”Siitäpä syntyi melkoinen Parku” ja jossa luki lyhyesti seuraavaa: ”Syntynyt uusi ainejärjestö Jyväskylässä 10.11.1980 noin klo 17, synnytys kesti 2,5 tuntia, kätilöinä toimivat puheviestinnän opiskelijat. Lapsi on terve ja voi hyvin!”
Ainejärjestö perustettiin tukemaan puheviestintä-oppiaineen kehitystä.
Meillä oli huoli siitä, koska ”uhkaahan Jyväskylässä koko tieteenalan vireästi alkanut kehitys näivettyä virkojen ja määrärahojen puutteeseen.” Olimme huolestuneita siitä, että laitoksen suunnitelmaa käynnistää tutkinto-ohjelma ei voida toteuttaa tai se siirtyy ”hamaan tulevaisuuteen” kuten kirjoitimme, ellei yliopisto resursoi alan opetus- ja tutkimusvirkoihin. Päätavoitteena oli siis varmistaa oppiaineen tulevaisuus Jyväskylässä. Ensimmäinen konkreettinen toimenpide oli se, että ainejärjestö laati Jyväskylän yliopistolle osoitettu avoimen kirjeen, joka toimitettiin muistaakseni tiedekuntaan, yliopiston hallintoon ja julkaistiin myös Jyväskylän ylioppilaslehdessä.
Tuohon aikaan ainejärjestötoimintaan suhtauduttiin joillakin laitoksilla kielteisesti. Parkulla oli kuitenkin alusta alkaen puheviestinnän opetushenkilökunnan ja humanistisen tiedekunnan tuki sekä toimivat suhteet. Erityisesti ainejärjestön perustamiseen rohkaisivat silloin OKL:n puheopin lehtorina toiminut Aino Sallinen ja silloinen puheopin assistentti Maarit Valo. Näiltä kummitädeiltä Parku-pienokainen sai paljon tukea.
Puheviestinnän etujärjestötoiminta nähtiin Parkun perustamisvaiheessa ensisijaisena, mutta muitakin tavoitteita toiminnalla oli. Lehtiartikkelissa, jossa kuvataan toiminnan tavoitteita, todetaan lennokkaasti myös, että ”puheviestinnän opiskelijat harrastavat, ja haluavat harrastaa, monenlaisia oppiaineeseen liittyviä asioita, kuten luovaa ilmaisua, rytmiliikuntaa yms. Ainejärjestön kautta tällaista potentiaalista luomisvoimaa voidaan kanavoida jäsenistöä innoittavaksi toiminnaksi.” Yhdessä oloon ja viihtymiseen liittyvät sosio-emotionaaliset tavoitteet olivat jo silloin selvästi esillä.
Tulevaisuus tehdään yhdessä
Kun nyt muistelen niitä toiveita ja haaveita, joita me silloiset opiskelijat viestinnän tieteenalaan ja opetusalaan kehittymiseen liitimme, voin todeta, että toiveet, ovat moninkertaisesti täyttyneet ja ylittyneet. Parku on ollut 40 vuotta vahvasti mukana kehittämässä viestintää akateemisena oppiaineena.
Sain tehtäväkseni muistella. Muistaminen on tuottanut minulle iloa. Vielä suurempaa iloa kuitenkin tuottaa ajatus siitä, että 30 vuoden kuluttua, vuonna 2050, Parku täyttää jo 70 vuotta. Maailma on silloin toisenlainen, Suomi on toisenlainen, yliopisto on toisenlainen. Millaisia tieteenaloja tuolloin on? Onko tuolloin enää ainejärjestöjä? Sitä emme tiedä, mutta tämä on varmaa: vuorovaikutus on edelleen ihmisenä olemisen ehto ja edellytys. Viestintä ja vuorovaikutus ovat edelleen yksilöitä, ryhmiä, yhteisöjä ja yhteiskuntia yhdistävä, koossa pitävä ja uudistava voima. Ihmisten välinen viestintä on edelleen tieteellisen tutkimuksen ja akateemisen opetuksen kohde.
Osallistumalla ainejärjestötoimintaan, juhlimalla yhdessä, harrastamalla yhdessä ja ennen kaikkea osallistumalla aktiivisesti ja vastuullisesti yhteistyöhön oppiaineessa, laitoksella, opiskelijajärjestöissä, ylioppilaskunnassa, yliopiston ulkopuolisten toimijoiden kanssa, voivat Parku ja parkulaiset omalta osaltaan rakentaa parempaa maailmaa.
Lämpimät onnittelut ja menestystä tulevaan!
Tarja Valkonen
Kirjoittaja työskentelee alan lehtorina kieli- ja viestintätieteiden laitoksella Jyväskylän yliopistossa.
