Olen yläasteikäisestä asti tiennyt, että haluan lukioon ja lukion jälkeen korkeakouluun.
Mielikuvissani en kuitenkaan osannut arvatakaan, mitä kaikkea opiskelijaelämä voisi
parhaimmillaan ja pahimmillaan olla: aamuun venyvien haalaribileiden ja luennontäyteisten päivien
lisäksi sisäpiirivitsejä ja naurua kirjastolla parhaimpien ystävieni kanssa, itkua ja hermostumista
vaikeiden tehtävänantojen vuoksi sekä pitkästyttävältä tuntuvia kursseja, joiden päätyttyä ymmärrän
kurssin olleenkin todella hyödyllinen. Opiskelijaelämä on vastannut ennakko-odotuksiani, ollut
paljon enemmän, paljon moninaisempaa, yllättävämpää, värikkäämpää, hauskempaa ja silti samaan
aikaan arkisempaa, kuin osasin kuvitellakaan.
Ken ompi fuksi 22 ylös nouskohon… Aloitin viestinnän opinnot Jyväskylän yliopistossa viime
syksynä. Päätös pyrkiä opiskelemaan viestintää ei syntynyt monien vuosien pohdinnan tuloksena,
vaan pikemminkin parin kuukauden ”yhteishaku lähenee ja jotain täytyy keksiä” -tyylisenä
haparoivan Opintopolku -verkkosivun selaamisen seurauksena. Vietin lukion jälkeen yhden
välivuoden tehden kaikkea muuta kuin opiskeluun liittyviä asioita, ja lähes vuoden opiskelutauon
jälkeen valmistauduin hyvin motivoituneena toukokuussa koittaviin pääsykokeisiin. Kirjallisen
pääsykokeen jälkeen parin viikon jännittäminen palkittiin kutsulla soveltuvuushaastatteluun, ja
sama jännittynyt odottelu edelsi myöntävää vastausta Opintopolussa – olin saanut opiskelupaikan
ensimmäisestä hakuvaihtoehdostani. Vatsani ja elämäni heittivät kerralla kuperkeikkaa, kun
pakkasin elämäni neljään matkalaukkuun ja aloitin matkanteon kohti Jyväskylää ja itselleni
uudenlaista elämää.
Koin Jyväskylän heti kotoisaksi: elokuinen Jyväskylä järvimaisemineen tarjosi parastaan, eikä edes
orientaatioviikon ensimmäisen päivän rankka vesisade saanut innostustani uusista opinnoista
laantumaan. Kaksi ensimmäistä viikkoa sisälsi paljon uusia tuttavuuksia, uuteen kotikaupunkiin
tutustumista, ensimmäisestä omasta kodista fiilistelyä sekä kiireisiä päiviä yliopistoon tutustuen.
Pikkuhiljaa tuttavuudet syvenivät ystävyyksiksi, yliopiston kirjasto tuntui toiselta olohuoneelta eikä
karttasovellustakaan tarvinnut enää hyödyntää keskustassa kulkiessa. Luennot alkoivat ryminällä ja
ennen kuin ehdin kissaakaan sanoa, ensimmäiset tehtävien palautukset kolkuttelivat ovella ja
johdantokurssit vaihtuivat aineopintoihin. Fuksivuosi on mennyt hullun nopeasti, ja olen nauttinut
sen hyvistä hetkistä täysin rinnoin sekä sietänyt huonoja oppien niistäkin jotain uutta ja arvokasta.
Jyväskylän viestinnän tutkinto-ohjelma keskittyy pitkälti vuorovaikutukseen: mitä se on, millaista
hyvä sellainen on ja mitä kaikkea voimme hyvällä vuorovaikutuksella saavuttaa. Tätä olemme
ensimmäisen vuoden aikana tarkastellut monista eri näkökulmista. Olen oppinut erityisesti
kyseenalaistamaan ja pohtimaan, miten edellä mainitut vuorovaikutustaidot vaikuttavat toimintaan
organisaatioissa, ihmissuhteissa ja tiimeissä. Olen myös päässyt analysoimaan omaani ja muiden vuorovaikutusta itse kerätystä aineistosta, mikä on ollut jännittävää, uutta ja erilaista aiempaan
opiskelutaustaani nähden. Keskustelemme luennoilla paljon, jaamme ajatuksia käsitellystä aiheesta
ja pohdimme eri teorioiden etuja ja ongelmia. Ainejärjestömme Parku on tuntunut jo ensimmäisistä
viikoista lähtien omalta, ja olen ylpeänä voinut kertoa tapaamilleni muille jyväskyläläisille
opiskelijoille olevani parkulainen. Parkun yhteisöllisyys ja vastaanottavaisuus on ollut ehdottomasti
suosikkiasioitani ainejärjestön toimintaan mukaan tultaessa.
Vaikka hakupäätökseni olikin nopealla aikataululla tehty, saan vahvistusta sille päivittäin kasvavissa
määrin. Mitä pidemmälle opinnoissani etenen, sitä varmemmin tiedän viestinnän opintojen ja
Jyväskylän olleen minulle oikea valinta. Koen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin
hyvä ystäväni on sanonut.
—————————
Tekstin on kirjoittanut ensimmäisen vuoden viestinnän opiskelija Vilhelmiina Väistö, jolle viestinnän opinnot ja Jyväskylä ovat tuntuneet omalta jutulta.
