Jyväskylän yliopiston viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö

Fuksivuosi peruttu: opintojen alku pandemian aikaan

Opiskelijaelämä! Haalarit! Luentosalit ja kirkas tulevaisuus!

Peruttu, peruttu, peruttu.

Vuosi 2020 ei varmasti ollut kenellekään se toivottu tapa aloittaa opinnot. Vietin itse muutaman välivuoden lukion jälkeen haaveillen tulevasta opiskelijaelämästä, mielenkiintoisista opinnoista ja haalareista. Yliopiston ovien avautuessa unelmien opiskelupaikkaan ja poikkeuksellisen arjen alkaessa viime syksynä kuitenkin pohdin hämmennyksensekaisesti Arttu Wiskarin sanoin ”tässäkö tää oli?”. Ei täysiä luentosaleja, ei yhteisiä opiskelijarientoja, ei mitään. Eikö opiskeluvuosien pitänyt olla sitä kuuluisaa elämän parasta aikaa?

On samaan aikaan sekä helpotus että hieman surullista, etten varmasti osaa kuvitellakaan, millaista aikaa fuksivuosi olisi ilman maailmanlaajuista pandemiaa. Olen välillä haudannut viestinnän fuksipassin kurssikirjapinon ja muistiinpanovihkojen alle vältelläkseni suorastaan sydäntä riipaisevia haavekuvia ”asioista, jotka täytyy kokea” tai ”tapahtumista, joissa täytyy käydä”. Tuntuu absurdilta ajatella, että toisissa olosuhteissa olisi ennemminkin valinnanvaikeus siitä, mihin tapahtumiin ehtii osallistua ja kuinka vähillä yöunilla raahautuu luennolle seuraavana aamuna. (Hieman kuitenkin huolestuttaa, kuinka näin vahvasti savolaiseksi itsensä identifioivakin on huomannut jo silloin tällöin puhuvansa Jyväääskylää.)

Ehdimme kuitenkin saada ensimmäisillä viikoilla muutaman murusen verran esimakua opiskelijariennoista erilaisten ulkoaktiviteettien, kuten kaupunkisuunnistuksen merkeissä. Pääsimme myös onneksi osallistumaan lähiopetukseen lähes koko syyslukukauden ajan, ja luentojen jälkeiset yhteiset lounashetket Karin pöperöjen ääressä olivat suorastaan henkireikä jatkuvan yksin kotona istumisen vastapainoksi.

Odotukset 24.8.2020 vs. todellisuus 28.1.2021

Oman lisämausteensa tähän soppaan monelle tuo tietysti uuteen kaupunkiin muuttaminen ja jopa uuden elinpiirin rakentaminen. Monelle yliopisto-opintojen aloittaminen on käännekohta myös omilleen muuttamisen ja itsenäistymisen suhteen, kun taas toisille haasteita tuo opiskelun makuun pääseminen monen vuoden tauon jälkeen. Yhteisesti meille kaikille uutta on kuitenkin ollut yliopistoelämään integroituminen, ja vaikkei päällä jylläävä kriisitilanne ole antanut tälle kovin helppoja lähtökohtia, ovat äärimmäisen mielenkiintoiset opinnot sytyttäneet jatkuvan tiedonjanon ja entistä suuremman palon tulevaa viestinnän asiantuntijuutta kohtaan.

Myös töiden saaminen sekä opintojen ohelle että kesäksi on tällä hetkellä hankalaa, kun maailmantilanteesta johtuen työpaikkoja on entistä vähemmän tarjolla. Vaikka työn haluaisikin hankkia opintojen rinnalle, se ei välttämättä ole tällä hetkellä mahdollista, mikä aiheuttaa lisästressiä. Olin itsekin jo ehtinyt puoliksi huokaista helpotuksesta ja taloudellisen stressin vähenemisestä viikonlopputyön ansiosta, mutta olosuhteiden pakosta työt ovat nyt tauolla. Toki rahaa myös kuluu vähemmän, kun IPA-analyysia suoritetaan vain kotisohvalta käsin Vuorovaikutus ryhmissä ja tiimeissä -kurssilla, eikä ravintoloiden oluthanojen ääressä. 

Nostan hattua kaikille, jotka ovat olleet etäopetuksessa jo viime keväästä asti. Onnekkaan lähiopetusjakson jälkeen on ollut pieni “kulttuurishokki” viettää 10 tuntia päivässä läppärin ääressä ruokapöytä-sohva-sänky -akselia kiertäen muutaman hassun opiskelijaneliön sisällä. Kieltämättä tämä aika on ollut samalla erittäin mielenkiintoista varsinkin näin viestinnän opiskelijan näkökulmasta, kun olemme kokeneet eturintamassa näin merkittäviä, enemmän ja vähemmän uusia viestintä- ja vuorovaikutusilmiöitä. Teknologiavälitteisyyden ansiosta opiskelu ei ole myöskään ollut niin paikkasidonnaista, ja on saanut tutustua rauhassa yliopistomaailman tapoihin ja totutella opiskelurytmiin, kun ei tarvitse juosta koko ajan paikasta toiseen tuli ketunhännän alla.

Punaiset opiskelijahaalarit lattialla. Käsi pitelee haalarimerkkiä, jossa pettyneen oloinen sammakko sanoo "huoh"
Fuksien (ja muidenkin opiskelijoiden) mieliala viimeaikoina

Vaikka fuksivuosi ei olekaan ollut yhtä värikäs kuin normaalisti, on tämä aika jo sävyttänyt sydämen vahvasti punaisella. Kuulostaa kliseiseltä, mutta rakas ainejärjestömme Parku on alusta asti toivottanut meidät uudet opiskelijat lämpimästi tervetulleeksi osaksi tätä yhteisöä, ja osoittanut kettuperheen voiman niin urheiluporukan kasaamisessa kuin työkalujen lainaamisessa. Tämän ansiosta on ollut helppoa lähteä myös hallitustoimintaan mukaan näin kokemattomana fuksinakin. Tapahtumien puute on toki tuonut omat haasteensa ja monet toisten vuosikurssien kettujen kasvot ovat vielä täysin hämärän peitossa, mutta jo tunne tällaiseen yhteisöön kuulumisesta on aivan ainutlaatuista.

Ryhmäytyminen on luonnollisesti ollut aika haasteellista, kun ihmisiä ei kohtaa päivittäin ja kasvokkain luennoilla ja vapaa-ajan vieton merkeissä. Ruudun takaa päällekkäin puhuminen pätkivän nettiyhteyden varassa ei vuorovaikutuskohtaamisten huutavasta pulasta huolimatta ole kovinkaan motivoivaa. Toisaalta koen, että poikkeusajan läpi rämpiminen hitsaa – ja on jo nyt hitsannut – meitä yhteen omalla tavallaan (sekä kehittänyt meidän kaikkien viestintäkompetenssia varsinkin teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa). Vielä elokuussa kannustimme hieman ujosti omia mölkkyjoukkueitamme sataman ilta-auringossa, kun nyt puoli vuotta myöhemmin on ihanaa nähdä tuttuja ja turvallisia kasvoja edes etäluentojen breakout-roomeissa. Toivottavasti pääsemme pian kasvattamaan joukkuehenkeä ja kannustushuutojen volyymia kasvokkainkin.

Vaikka ideaalitilanteessa hengailisimme parkunpunaisissa haalareissamme muuallakin kuin yksin omilla kotisohvilla ruutujen äärellä, voimme mielestäni kaikki vetää rastin ainakin fuksipassin viimeisen sivun viimeiselle riville: ”ylitä itsesi jossain asiassa”. Jatkuvassa epävarmuuden aallokossa (vuotavalla soutuveneellä ilman airoja seilatessa) ja kaikille ennestään tuntemattoman tilanteen keskellä uuteen elämänvaiheeseen totutteleminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Siitä huolimatta olemme selvinneet vuoden pimeimmistäkin kuukausista kunnialla edes jotenkuten järjissämme, ja se jos jokin on mielestäni itsensä ylittämistä.

Hurjan paljon tsemppiä kaikille kevääseen!

——

Kirjoittaja on Veera Turunen, joka aloitti viestinnän opinnot syksyllä 2020 pandemian jyllätessä.